Metsän kerroksellisuus

Olimme mieheni kanssa Mustilan Arboretumissa Elimäellä. Kävelimme Arboretumin kahvituvalta tietä pitkin metsään. Hätistelimme hyttysiä kävelessämme. Yritin toisella kädellä vetää huppua päähän, ja samalla kiirehtiä askeleitani. Toisessa kädessäni kannoin järjestelmäkameraa. Taivas oli pilvinen. Sateen tuloon oli enää vain tunti aikaa.

Tien molemmin puolin kasvoi korkeita nukka-alppiruusuja, ja otin niiden violetinpunaisista kukista ensimmäiset kuvat. Toisen kuvan otin kyltistä, joka kertoi nimen. Rhododendron smirnowii-hybr. Villialppiruusu. Toisen alppiruusun vierellä oli vihreäksi maalattu puinen kyltti, joka opasti Alppiruusulaaksoon. Otin tästäkin kyltistä kuvan, tarkennuspisteen korjaus, ja uudestaan kuva, toinen, kolmas. Naks, naks, naks, kuului kamerasta tuttu ääni painaessani laukaisinta. Lähdimme seuraamaan polkua eteenpäin Alppiruusulaaksoon keskustellen kaikesta näkemästämme, mutta silti kiire pysytteli tiukasti kannoillamme. Sade oli tulossa.

Olin kovin huolissani kuvien onnistumisesta. Vaikka oli kesäkuinen aamupäivä, kameralle keli oli aivan liian pimeä. Pilviverho peitti kaiken ympärillämme tasaisen harmaaksi. Missään ei näkynyt valon ja varjon leikkiä. Ei valossa hehkuvia puiden runkoja. Ei auringon säteiden siivilöitymistä hemlokkien vahamaisten neulasten lomasta alppiruusujen lehdille. Ei sinistä taivasta.

Kuvista taitaa tulla ihan suttua, sanoin miehelleni, ja katsoin häntä kysyvästi. Paljonko sulla on se ISO-arvo? Mieheni kysyi. Nosta sitä ISO-arvoa. Sun kameralla kestää nostaa… En jäänyt kuuntelemaan mieheni perusteluita, vaan nostin kameran ISO-arvon tonniin. Suttua, suttua tulee, ajattelin, ja yritin parhaani mukaan ikuistaa näkemääni mahdollisimman paljon.

Kuvasin saniaisten reunustamia polkunäkymiä, komeita runkoja, yksittäisiä kukkia ja metsän kerroksellisuutta. Metsän kerroksellisuutta. Sitä minä tulin tänne katsomaan, ja oppimaan, miten se rakennetaan oikein ja miltä sen pitää näyttää.  Sen keskellä minä nyt kävelen saniaisten reunustamalla kapealla neulaspolulla. Katso ja opi, ajattelin itsekseni.

Vaikka kaikki oli jollain tapaa tuttua suomalaista metsää, silti kaikki näytti aivan erilaiselta. Pelkästään suurien tuijien, hemlokkien ja köynnösten näkeminen sai meidät kuvittelemaan itsemme jonnekin muualle kuin suomalaiseen metsään. Puiden rungot olivat niin toisenlaisia kuin omamme ovat, eikä meidän metsissä köynnökset kiipeile vallan riehaantuneina kasvamaan.

Se perusmetsä, jonka opin tuntemaan lapsena, oli tavallista talousmetsää, jossa kasvoi mäntyjä sopivin matkan välein toisistaan. Niiden alla oli varpukerroksena mustikoita, puolukoita ja variksenmarjoja. Puut olivat samanikäisiä, ja sopivassa elinkaarensa vaiheessa ne kaikki kaadettiin yhtä aikaa. Metsäpuutarhassa monilajinen puusto, pensaikko ja varvikko itää tai juurtuu, kasvaa ja kuolee eri tahtiin.

Nyt ympärillämme avautui mitä kaunein metsäpuutarha, jossa korkeimpana puukerroksen douklaskuusien (Pseudotsuga menziesii), lännenpihtojen (Abies lasiocarpa) ja mäntyjen (Pinus sylvestris) latvukset huojuivat tuulessa. Douklaskuusien korkeimmat latvat ylsivät 40 metriin sakkaa. Kanadantuija (Thuja occidentalis) ja jättituija (Thuja plicata) peittivät avaraa näkymää muodostaen metsäpuutarhaan huoneita. Puiden rungoilla puuvartiset köynnöshortensiat ja kiinanlaikkuköynnökset olivat kiivenneet jo korkealle, ja ne roikkuivat runsaina lehtikerroksina muodostaen rungon ympärille rehevän peittävän verhon. Toisaalla seisoi ryhdikkäänä vanha kelottunut puu.

Pensaskerroksessa katseen vangitsi suurin lajimäärä alppiruusuja, mitä olen koskaan nähnyt. Tämä metsä kukkii ajattelin, ja tunsin kukkien paljouden kiihdyttävän mieltäni. Huomasin siellä täällä pähkinäpensaita (Corylus avellana). Näin pirunnuijan (Oplopanax horridus) levittävän lehtiään kohti harmaata taivasta, ja hämmästelin ääneen hibatuijan (Thujopsis dolabrata) suurisuomuisia lehviä. Kaiken tämän hämmennystä aiheuttavan maiseman keskellä yritin kiireesti saada kuvattua mahdollisimman paljon. Hyttyset olivat jo syöneet pitkään siitä kädestä, jossa pitelin kameraani, ja välillä hätistelin niitä pois. Yritin pysyä koko ajan liikkeessä, jotta ne eivät ruokailisi minussa kovin runsaslukuisina määrinä. Polvistuin kuitenkin hetkeksi polulle kuvaamaan kenttäkerroksen saniaisia ja lamokelasvarpuja (Paxistima canbyi). Maata peittivät rönsyansikat (Waldsteinia ternata), niittyalppikellot (Soldanella alpina), alaskankleitoniat (Claytonia sibirica) ja alppitupsut (Homogyne alpina).

Olen pitkään haaveillut monilajisesta metsäpuutarhasta. Katsellut taimistojen tuotekuvia, ja miettinyt niittyalppikellojen tilaamista. Melkein jo tilannut, ja sitten empinyt. Lukenut kirjoja, ja etsinyt tietoa netistä. Olen vähitellen muuttanut käsitystäni puutarhasta, jollaista haluan rakentaa ja hoitaa. Tällä hetkellä tuntuu kovin vieraalta sellainen arboretum, jossa yksittäiset puut tai pensaat kasvavat nurmikolla. Joissa keskellä nurmikkoa on yksittäinen perennapenkki vailla monikerroksellisuutta.

Nyt katselin monilajista arboretumia, jossa kaikki kasvit olivat löytäneet oikean paikkansa sen valoisista aukeista, korkeuksista ja pienimmistä maan pinnan varjon sopukoista. Kaikki oli oikein. Puut tuntuivat hengittävän samaan rauhalliseen tahtiin kuin kehottaen minuakin rauhoittumaan, hengittämään syvään, ja lataamaan tämän kokemuksen ennemminkin sisimpääni sielunmaisemaan kuin kiireellä kamerani muistikortille.

Ensimmäisten sadepisaroiden tippuessa maahan, jatkoin vielä sinnikkäästi keltaisten ja korallinpunaisten atsaleoiden kuvaamista. Katselin pensaiden alle etsien nimikylttiä, mutten nähnyt yhtäkään. Sadepisaroita tipahteli taivaalta.

Jatkaessamme matkaa yli 100 vuotiaaseen hemlokkimetsään, sade yltyi, ja laitoin kameran reppuun. Hemlokkimetsässä ei kasvanut mitään muuta kuin hemlokkeja (Tsuga). Valtavia puita, joiden alla kävelessämme rungot näyttivät vierailta, ja jotka muodostivat suurien oksiensa alle intiimin hämyisän tunnelman. Ne tuntuivat uusilta tuttavilta, joiden kanssa tulee heti sellainen tunne kuin olisi jo tunnettu pidempään, vaikka vasta äsken tavattiin. Kaiken kaikkiaan oli hyvä laittaa kamera pois, ja antautua täysin kokemaan tämä erilainen metsä.

Sateesta huolimatta kävelimme vielä pidemmän reitin Japaniin, Tuijapuistoon, Kenkäkalliolle, Tammimetsään, ja lopuksi Pähkinärinteen kautta takaisin kahvituvalle. Pitkän kävelymatkan jälkeen olo oli jo hieman uupunut, joten pysähdyimme vielä kahvilan terassille syömään lämmintä keittoa – jälkkäriksi makeaa raparperipiirakkaa.