Kiurukoiras liitelee keväisellä laululennollaan peltojen yläpuolella. Sen kesän toivoa livertävä laulu kantautuu korviini, ja nostan katseeni taivaansineen. Lintu on väritykseltään vaatimattoman ruskeanharmaa. Yksityiskohdat eivät erotu, mutta tiedän sillä olevan jonkilainen töyhtö päälaellaan. Ilma tuntuu raikkaalta hengittää ja tuoksuu keväältä. Kiuru lentää korkealle, missä se sulkee siipensä suppuun syöksähtäen alaspäin. Seuraan tovin kiurun lennokasta laulua, ja jatkan matkaa pellon laidalla mutkittelevaa polkua pitkin.
Pellon reunamilla lumet sulavat niin, että kiuru pääsee rakentamaan pesää avo-ojien heinikkoisille pientareille. Se on löytänyt itselleen puolison, sillä molemmat linnut kuljettavat heinänkorsia ja juurenpaloja pesän rakennustarpeiksi. Samoihin aikoihin ensimmäiset kiurunkannukset nousevat maasta. Yleensä kiurunkannukset viihtyvät kosteilla kasvupaikoilla avo-ojien pientareilla, purojen varsilla ja rantalehdoilla. Niitä voi kuitenkin nähdä myös rakennetussa ympäristössä puistojen nurmialueilla kasviryhmistä karanneina. Kiurunkannukset ovat yhtä aikaa hauraita ja vahvoja. Kevyt kosketuskin voi saada niiden varren katkeamaan, mutta silti ne työntävät vartensa kovasta maasta.
Suomessa kasvaa vakiintuneena neljää eri kiurunkannuslajia. Keltaisena kukkiva jalokiurunkannus on näistä roteva kasvuisin. Pystykiurunkannus ja hentokiurunkannus ovat selkeästi pienempiä. Harvinaisena viljelykarkulaisena tavattava etelänkiurunkannus jää myös kasvultaan matalaksi.
Vanhoissa puutarhakirjoissa, ja joltain osin myös nettisivustoilla, kiurunkannukset ovat merkittyinä emäkkikasvien heimoon (Fumariaceae). Kiurunkannukset ovat kuitenkin siirtyneet unikkokasvien (papaver) heimoon. Kiurunkannusten laji on pysynyt samana ollen edelleen Corydalis. Aikaisemmin keltakiurunkannuksena tunnettu Corydalis lutea on siirtynyt neidonkannuksiin (Pseudofumaria) ollen nykyisin keltaneidonkannus (Pseudofumaria lutea).
(Creative Commons Attribution-Share Alike 3.0 Unported license)
Huhtikuussa, kun kiurunaaras hautoo munia pesässään, pystykiurunkannus (Corydalis solida) kukkii violetein kukin. Pystykiurunkannusta voi erehtyä luulemaan harvinaiseksi hentokiurunkannukseksi (C. intermedia), joka on äkkiseltään katsottuna hyvin saman näköinen. Hentokiurunkannuksen kukintojen tukilehdet ovat kuitenkin liuskoittumattomat. Pystykiurunkannuksen kukintojen tukilehdet ovat liuskoittuneet ja näyttävät pieniltä räpylöiltä.
Seinämehiläinen on erikoistunut pölyttämään pystykiurunkannukset. Kukinnoissa vierailevat myös mantukimalaiset ”mesirosvoina”. Ne puraisevat kukan kannukseen reiän ja rosvoavat meden aukon kautta.
Jalokiurunkannus voi kasvaa jopa 60 cm korkeaksi. Sen keltaiset kannukselliset kukkatertut avautuvat touko – kesäkuussa. Jalokiurunkannus on ollut suosittu pappiloiden ja kartanopuutarhajojen koristekasvi. Se levisi Suomeen aivan vahingossa, sillä luonnontutkija Carl von Linnélle Siperiasta lähetetyistä särkyneensydämen siemenistä kasvoikin jalokiurunkannuksia.
Kukinnan jälkeen kiurunkannukselle kehittyy runsaasti siemenkotia. Kypsyttyään siemenet varisevat maahan. Muurahaiset huolehtivat siementen kulkeutumisesta uusille kasvupaikoille. Keväisin kukkia putkahtaa esiin jopa asfaltin raoista.
Loppukesästä, kun kiurun poikaset lähtevät pesästään, kiurunkannus kuihduttaa lehtensä pois. Se yhteyttää vararavintoa juuristossa olevaan mukulamuodostelmaan, jonka turvin se nousee maasta jälleen seuraavana keväänä samalla, kun kiuru lentää laululennollaan peltojen yllä.
